Koko viikon on ollut päällänsä sellainen erikoinen rock-fiilis, töissäkin olisi tehnyt mieli vetäistä sellainen leveä haara-asento, kasvattaa puoli metriä lisää tukkaa ja pistää letti pyörimään. Liekö osuutensa sillä asiaan, että viime viikonloppuna tuli soiteltua parin kaverin kolmikymppisillä ja siellä oli aivan mahtava meininki joka potki esiintyvän artistinkin jonkinasteiseen hurmostilaan. Tottakai tätä pinnalle voimakkaasti pulpahtanutta rock-geeniä on töissä ruokittu sitten pitkin viikkoa eri artistien live-keikoilla, jotka ovat pyörineet siinä taustalla töitä tehdessä. Tämän vuotisesta Wackenista löytyi ertyisen paljon hyviä vetoja, joista päällimmäiseksi nostaisin ehkäpä In Flamesin orgastisen suorituksen. Tai suorituksen ja suorituksen, ei siinä suorittamisesta ollut kyllä kyse. Takuuvarmaa louhintaa. Varaa tunti aikaa ja totea itse: http://www.youtube.com/watch?v=GhUY-6ghM0k. Mutta lue tämä blogi kuitenkin ensin loppuun.
Tänä iltana Teemalta metallimusiikin syvimpään olemukseen paneutuvaa Metal Evolutionia (http://areena.yle.fi/tv/1655630) katsellessa tuli mieleen naputella sähköistetylle paperille oma Klaus Flamingin Tiistaitrippi-henkinen kollaasi oman elämän merkkiteoksista. Tarkoitus ei ole ainakaan toistaiseki hyppiä yhtä riettaasti musiikillisten raja-aitojen yli kuin Klasu, mutta tarkoitus ei ole kuitenkaan olla varsinainen rokkipoliisikaan. Katsotaanpas saadaanko biisejä jopa nivottua yhteen jonkinlaisin aasinsilloin. Ellei muuten, niin sitten keksitään niitä. Laydees 'n gentlemen, fasten your seat belts and keep your hand inside the vehicle, here we go!
Aloitusbiisin kohdalla mietin että lähdettäisiinkö liikkeelle jotenkin oman musiikkihistorian mukaisessa kronologisessa aikajärjestyksessä, mutta sitten mieleen tuli artisti joka vie musiikin suomalaisen perkele-mentaliteetin alkulähteille, yhdistellen Amorphiksen alkuaikojen Kalevala-sävytteisyyttä Childen of Bodomin häikäisevään tekniseen taituruuteen. Kyseessä on latinaksi "miekankantajaa" tarkoittava bändi, Ensiferum. Nämä äijät (+ naisvahvistus) eivät ole varsinaisia Hugo Bossin hajuvesimainoksen mallipoikia, mutta tietty rujous tuo sen viimeisen lisämausteen tähän musiikkiin. Keikalla ilman paitaa kiltti päällä soittavat mörrikät edustavat sitä suomalaista mentaliteettia, joka menee ovesta sisään saranapuolelta. Pidemmittä puheitta, murinaa, rujoja ukkoja ja helvetin hyvää metallia:
Ensiferum - Token of Time
Tähän miehekkään murinan perään on hyvä jatkaa parin vuoden takaisella tuttavuudella, The Agonistilla. Kun kaverini ensi kertaa kuuntelutti minulla tätä bändiä, korvaan pisti mukava yhdistelmä raakaa karjuntaa ja puhtaita naisvokaaleja. Kohtuullinen yllätys oli kun selvisi että molemmat osuudet lähtevät yhdestä ja samasta laulajasta. Ja kun laulajan näki videolla, oli yllätys vielä isompi. Vakuuttavasta laulannasta huolehtii Alissa White-Glutz joka on nähty vetämässä naisosuuksia Kamelotin livekeikkojen lisäksi myös Nightwishin viimeisellä kiertueella Anettea paikkaamassa. Valitettavasti tuosta ei ole ainakaan vielä löytynyt hyvälaatuista videomateriaalia, etsintä jatkukoon. Sillä välin laitetaan soimaan vastikään kolmannen albuminsa julkaissutta The Agonistia:
The Agonist - Thank you, pain
Kuten äsken tuli mainittua, The Agonistin Alissa on ehtinyt vaikuttaa myös mahtipontista ja oopperavaikutteista hevin tuottavan Kamelotin mukana. Tässä jenkkipoppoossa on ehtinyt käydä muitakin nimekkäitä vieraita josta voitaisiin poimia upseeri ja herrasmies, eräs Dimmu Borgirin perustajajäsenistä, Shagrath (Kyllä, Lord of the Ringsistä kaapattu nimi). Kamelot lukeutuu niihin bändeihin joka on omassa musiikkihistoriassa melko tuore tuttavuus, vaikka ovatkin ehtineet temmeltää jo keikkakentillä 90-luvun alkupuolelta lähtien. Ensimmäisestä soinnusta lähtien oli kuitenkin selvää, että kyseessä on bändi joka Yngwie Malmstenin tavoin ei usko sanontaan "Less is more". Jokainen biisi vyöryy päälle orkestraalisesti, mutta herrasmiesmäisesti pysähtyy auttamaan sinut pystyyn. Kuten nimikin viittaa, voisin hyvin kuvitella että keskiajalla soitettu metalli olisi nimenomaan tällaista. Ensin aavalla kentällä ratsastetaan vihollisjoukkojen keskellä haarniskoidulla sotaratsulla päitä kirveellä katkoen, ja lahtauksen jälkeen palataan linnaan nauttimaan pari sarvellista olutta kokonaisen porsaan pyöriessä hitaasti rasvasta ritisevän takkatulen yllä ja kivisalin päässä soi tämä biisi:
Kamelot - March of Mephisto
Keskiaikaisista tunnelmista siirrytään muutama sata vuotta eteenpäin Lemin metallikeisareiden valtakaudelle. Stam1na [stamyksna:] on aina ollut kova poppoo, mutta uuden levyn ensimmäinen sinkkulohkaisu Valtiaan uudet vaateet räjäytti pankin ja aiheutti mielihalua painua levykaupan eteen telttailemaan kuin ituhipit uuden iPuhelimen julkaisun alla konsanaan uuden levyn julkaisua odottelemaan. Edellinen levy, Viimeinen atlantis, oli jättänyt pienoisen epävarmuuden tunteen siitä mihin Stam1na olisi menossa, mutta biisin avausriffi potkaisi epäilyksiä teräsvahvisteisilla maihareilla vahvasti nivusosastolle. Ko. poppoo ansaitsisi varmasti tykkänään oman blogimerkintänsä, joten annetaan tässä postauksessa turhanpäiväisten sanojen väistyä musiikin tieltä. Hyrde ja kumppanit, olkaa niin hyvät!
Stam1na - Valtiaan uudet vaateet
Illan viimeinen merkintä menköön Liisalle ketjuissa. Olen tiedostanut tämän bändin olemassaolon pitkään, mutta varsinainen sysäys kuuntelulle tuli parin vuoden takaa Sonispherstä, jossa herrat kävivät soittelemassa pitkän tauon jälkeen uuden solistin voimin. Edelleen tuon bändin kuunteleminen nakkaa ajatukset memory lanelle ja kohti aurinkoista kesäpäivää Porissa, hyvässä seurassa. Loppuillasta tuohon sekoittui myös survivor-henkeä syöksyvirtauksen painettua festarialueen halki, nostaen toista päälavaa metrin verran ilmaan ja kaataen Alice Cooperin yksityiskoneen Porin kentällä. Mutta musiikkia voi tosiaan nauttia korvien lisäksi koko vartalolla - musiikki todellakin myös kuuntelun lisäksi parhaimmillaan tuntuu. Muutenkin kuin maksan pyrkimyksenä nousta ylös ruokatorvea pitkin festareilla subbarin jytkeen tahdissa. Tuossa hyllyllä odottelee myös korkkaamistaan herrojen unplugged-livelevy joka lähti taannoin alennuslaarista mukaan. Voisiko kerrankin saada hyvää ja halpaa? Nyt on Keijolla vahva tunne että näin voisi käydä. Seuraavan biisin kun kuuntelin äsken taas läpi, niin päällimmäisenä on ajatus: Onhan se nyt herrajumala kova. Tuo bändi siis.
Alice in chains - Man in the box
Siinäpä kaikki tältä iltaa lapsukaiset. Biisejä jäi reilu ripakopallinen varastoon, joten ehkäpä tästä saadaan aikaan vielä muutama postaus musiikin sanomaa levittämään kuin entisaikain Kotkan sataman naiset kuppaa konsanaan. Eipä noihin biisien välille nyt näköjään mitään järkevää yhdistävää tekijää saatu aikaan, mutta onneksi sentään musa on hyvää. Takaisin helikopteriin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti