Kotipolttoisia ajatuksia valokuvauksesta

Täräytetääs vuoden ensimmäinen blogikirjoitus ilmoille. Viime vuonna oli suorastaan ruuhkaa, yksi kokonainen entry näytti tulleen. Nice.

Pari päivää sitten alkoi kypsyä ajatus valokuvausharrastuksen kirjallisesta pohtimisesta. Sen sijaan, että olisin suunnitellut ja jäsennellyt asian kunnolla ajattelin hypätä kiinni näppäimistöön ja katsoa mitä seuraa. Kantavana ideana oli liittää mukaan kuva per postaus ja vähän pohtia sitten miksi juuri kyseinen kuva miellyttää omaa silmää ja jos kyseessä on itse näpätty kuva niin avata myös vähän kuvan taustoja. Ja ellei kuvan taustalla ole mitään hyvää tarinaa niin kylmästi valehdella että joku idea löytyy. Ja teksti todennäköisesti on hyvin kansanomaista, koska mitään virallista koulutusta valokuvaukseen ei ole. Tarkoituksena ei ole myöskään kusta ammattikuvaajien suuresti arvostamilleni kintuille, vaan omalta osaltani miettiä nykyään niin suosittua valokuvausta harrastuksena.

Tässä postauksessa ajattelin kuitenkinkin hieman miettiä omaa kuvaajaprofiiliani ja ylipäätään sitä, miksi kuvaaminen on mukavaa. Viime aikoina olen huomannut että hyvin erilaiset muodot, tilanteet, ihmiset ja jopa pelkät värit ovat herättäneet kiinnostusta ja olen huomannut pohtivani että "tuo näyttää hyvältä". Kävin myös elämäni ensimmäisen kerran taide- ja valokuvanäyttelyssä kuukausi sitten. Huomaan usein katsovani jotain vanhoja ja tuttuja taloja, mainoksia tai vaikka ihan asfalttipätkää ja yhtäkkiä siitä pomppaa silmille jokin yksityiskohta, jossa on jostain syystä jotain kiehtovaa. Tässä kohtaa vain huono muistini puree minua perseelle ja nämä tällaiset yksityiskohdat lämmittävät mieltä kymmenen sekuntia, tunnin tai puoli päivää kunnes lähimuistin kapasiteetti tulee täyteen ja tuo yksityiskohta korvautuu tuoreimmalla Chuck Norris-vitsillä tai muulla yhtä hyödyllisellä. 

Onneksi valokuvauksesta on saanut apua tähän, ja silloin kun kamera sattuu olemaan völijyssä nämä hetket saa kopattua mukaan. Vieläkään kamera ei kulje mukana niin usein kuin pitäisi, ja monia hetkiä jää ainoastaan muistin varaan, johon minulla on - kuten mainittua - luotto kuin VR:n aikatauluihin. Yksi asia joka myös pitää Vuoden kuvaaja-palkinnon jonkun muun kuin meikäläisen kirjahyllyn päällä on varmasti laiskuus. Täällä lähiseudullakin olisi varmasti paljon hyvää kuvattavaa, joka vain odottaa että sitä tulisi lähdettyä kuvaamaan, mutta koska kotisohva, sitä ei tule lähdettyä. Koiran kanssa ulkoillessa kamera on usein mukana, mutta se on silti erilaista. Jos ulkoilutat kameran ja koiran sijaan pelkkää kameraa, keskityt ympäristöön täysin eri tavalla. Lisäksi minusta tuntuu että jokaikinen koivu näiden peruslenkkipolkujen varrella on jo kuvattu.

Välillä iskee myös epäilys siitä että pitääkö kaikki tosiaan saada kuvattua, eikö se riitä että ne kokee sillä hetkellä ja hyväksyy että se hetki loppuu joskus? Ehkä, mutta on niitä kokemuksia mukava muistella kuvien äärellä jälkeenpäin. Lainaten ideaa hyviltä ystäviltämme, laitoin olohuoneen tietokoneen näytönsäästäjään pyörimään valikoituja kuvia männeiltä vuosilta. Ei ainoastaan sitä karsittua joukkoa nappiotoksista, vaan muistoja hyvistä illanistujaisista, kesäiseltä irtojäätelöltä Torinrannassa och så vidare. Samaa kysymystä tuli ajateltua taas vähän laajemmin kun pari päivää sitten julkaistiin Ruotsissa vuoden valokuvan 2011 voittaneen kuvan taustoja. Alkuperäisessä kuvassa on Haitin maanjäristyksen jälkeisen kaaoksen aikaan tapahtuneessa ryöstelyssä poliisin luodeista surmansa saanut 11-vuotias tyttö. Kuva oli pysäyttävä, mutta vielä pysäyttävämpi oli eri perspektiivistä napattu kuva, jossa reilu puolen kymmentä valokuvaajaa kyykkii kuolleen tytön ympärillä ottamassa kuvia. Missä vaiheessa etiikka antaa tietä hyvän kuvan saalistamiselle? Se on kait jokaisen kuvaajan henkilökohtainen kissanhännänveto. Kyseiset kuvat voi käydä vilkaisemassa vaikka täältä. 

Enough about that. Let's talk more about me me me. En voi väittää olevani asialle täysin omistaunut harrastaja, vaan lasken itseni (ainakin vielä) harrastelijakategoriaan. Halu kehittyä on kuitenkin kova, ja luen mahdollisuuksien mukaan alan (siis alan, ei "alan") kirjallisuutta. Lisäksi opissa on ollut myös valokuvauksen toinen osa-alue, eli jälkikäsittely. Kalustoa kertyy hiljalleen sekä softa- että rautapuolella, ja hankintalista tuntuu sen kuin vaan kasvavan. No, onpa yksi syy lisää käydä töissä ja odotella tilinauhaa.

Tähän mennessä olen valinnut ehkä sen helpon tien ja kuvannut maisemia, rakennuksia yms. elotonta sekä eläimiä. Ihmisten kuvaaminen on jäänyt selkeästi vähemmälle, koska naapurit soittavat poliisit jos heitä kuvaa liian paljon, ja toisekseen minulta puuttuu vielä rahtunen rohkeutta (ja silmää) poimia yksittäisiä ihmisiä kuvauskohteiksi. Tähän toivottavasti tulee muutos, näkyivät hakevan harrastajakuvaajaa paikallisille rokkifestareille ensi kesänä.

Taidan päättää epilogini tähän ja jatkaa (toivottavasti tämän vuoden puolella) kuvallisilla postauksilla oman kuvaustyylini kertomista. Ehkä minä samalla itsekin keksin, millainen kuvaaja olen.

PS. Stam1nalta "vuodettiin" tänään julkisuuteen uusi musiikkivideo Panzerfaust. Videon ympärillä pyörivän vuodon tahallisuudesta vouhkaamisesta huolimatta olivat poijjaat raapineet kasaan törkiän kovan biisin. Kirkkourkusoundien lisäksi biisi kalskahtaa muutenkin kuolonheville (sanotaanko muuten Helsingissä deathmetallia dödäriksi? Jos joku tietää niin kertokaahan miulle). Odotukset ovat korkealla levyn suhteen. Piti vain mainita tämä tänne loppuun että saan laittaa Musiikki-tagin tähän postiin ja kalastettua sillä ehkä toisenkin lukijan tälle kirjoitukselle. Me so pig.