Heti alkuun pakko todeta että joutuin surffailemaan sen viisi minuuttia eestakas ennenkuin keksin miten tänne saadaan kirjoitettua uusi postaus. Hyvä minä.
Eniweis, tämä on tarina siitä, miten pieleen asiat voi mennä kun ne sille päälle sattuu. Oon jo pitkään miettinyt että tämä pitäisi saada ylös jonnekin ennenkuin huippukäänteet unohtuvat ja nyt sitten tarjoutui sopiva tilaisuus. Tarina on tosi, eikä edes kovin pahasti liioiteltu.
Ranskaan
Kertomus alkaa armon vuonna 2006. Suoritin parhaillaan nohevana taistelijana varusmiespalvelusta, Tikkakoskelta olin siirtynyt joku aika sitten Rissalaan. Silloinen tyttöystäväni oli vaihto-opiskelijana Ranskassa, Nancyn kaupungissa, reilun parin tunnin junailun päässä Pariisista. Olin varannut lomat viikon vierailua varten ja lentoliputkin oli jo plakkarissa, kunnes sitten paria viikkoa ennen matkaa yhteisellä päätöksellä lähtivät lusikat jakoon. Koska ero ei kuitenkaan ollut mikään riitaisa niin lähdin joka tapauksessa Ranskaan, kun kerran lentoliputkin oli pihiyksissään ostettu sellaisena, ettei niiden peruuttaminen olisi onnistunut ja muutoksistakin olisi koitunut lisämaksua.
Menomatkalla ei oikeastaan sattunut mitään fataalia, ja perilläolokin meni vaivattomasti. Ainoastaan hämmennystä aiheutti Jägermaisterin puute baareista. Tiskillä yritin tilata jekkubatteryä, mutta se jäi juomatta koska jägerin kohdalla minulle ainoastaan kohauteltiin olkia ja vahvasti ranskaa murtaen sanottiin "I don't know whad dhat iz". Eikä kyse ollu ääntämisestä, edesä kirjoitettu versio Jägermeisteristä ei auttanut.
Ilmeisesti vain Ranska piti minusta niin paljon, ettei olisi halunnut päästää minua lähtemään, koska siinä vaiheessa kun paluumatka alkoi, jaettiin pöytään kaikenlaisia bonussektoreita...
Kerrankin tuntuu että VR:llä asiat toimii...
Ensimmäisen kerran tie oli nousta pystyyn heti kättelyssä Nancyn juna-asemalla Pariisin junaa odotellessa. Sanaakaan ranskaa puhumattomana kuulutukset tulivat ja menivät ohi korvien, mutta onneksi ex-tyttöystäväni oli saattamassa minua asemalla ja hän bongasi jostain kuulutuksesta että nyt taidettiin minun junani muuten mainita. Pikainen asian tarkistus henkilökunnalta ja kyllä vain, junani lähtölaituria oli jostain syystä siirretty. Olisi siinä saanut junaa väärällä laiturilla odotella.... Etsiydyin oikealle laiturille ja juna tuli suht ajallaan (mihin en ollut VR:llä siihen aikaan intin viikonloppuvapaille säännöllisesti matkustaneena tottunut). Nousin kyytiin ja juna nytkähti liikkeelle.
Noin puolen tunnin kuluttua pysähdys asemalla tuntui kestävän yllättävän pitkään, ja aiheesta tulikin jokin kuulutus, mutta koska en edelleenkäään ymmärtänyt ranskaa, ja vaunussa lisäkseni istui ainoastaan vanhemman sukupolven edustajia, ei heiltäkään käännösapua löytynyt, ainoastaan "skördi skördi sakreplöö", jonka tulkitsin tarkoittavan "Olen pahoillani, mutta en puhu englantia". Noin puolen tunnin kuluttua juna lähti jälleen etenemään, ja olin hiljaa mielessäni tyytyväinen että olin varannut aikatauluun kolme tuntia ylimääräistä arvioidun lentokentällesaapumisajan ja lennon lähdön väliin.
Hymyn kareet kuitenkin haihtuivat kun vartin raiteillakolkuttelun jälkeen juna pysähtyi jälleen keskelle metsäbaanaa. Ranskankieliset kuulutukset tulivat ja menivät, mutta juna ei liikkunut. Noin 45 minuutin odottelun jälkeen ohi käveli nuorempi herrasmies joka osasi kertoa, että saatamme teknisen vian vuoksi olla jumissa tässä pahimmillaan parikin tuntia. Ymmärsiköhän tuo, mitä perrrrrkele tarkoittaa? Onneksi odottelu oli kuitenkin "vain" reilun tunnin mittainen, ja kelloa vilkuillen laskeskelin että taidan juuri ehtiä lennolle.
Pariisi
Lisätaukoja junamatkalla ei enää onneksi ilmaantunut, ja olin Pariisissa vajaat pari tuntia aikataulusta jäljessä. Ajattelin, että nyt taksi on nopein vaihtoehto aiemmin suunnitellun bussin sijaan. Mutta käykö paikallisille suhareille Visa Electron? En halunnut ottaa riskiä että olisin joutunut turvautumaan Electronin sijaan luontokortin (luottokorttia ei tuolloin ollut) käyttöön paksuviiksisen patonginpurijataksarin kanssa ja kaikkien matkalaukkujen kanssa juoksutaksi olisi hirvittävän huono vaihtoehto, etenkin kun laukut menisivät kuitenkin peräkonttiin. No, Gare du Nordilla jalkauduin maastoon etsimään pankkiautomaattia. Suosittelisin Amnestylle tai Greenpeacelle seuraavaksi suojelukohteeksi ko. juna-aseman pankkiautomaatit, olivat nimittäin sukupuuton partaalla. Laajenevassa spiraalissa kiertäen vihdoin löysin yhden toimivan maatin vartin kävelyn jälkeen (muutama oli pressuilla peitetty rakennustyömaan takia, yksi oli muuten vain pimeänä) ja sain nostettua vähäisiä käteisvarojani sen verran, että arvelin sillä pääsevän kentälle asti.
Seuraava vaihe: Taksitolppa. Pankkiautomaatinetsintäkierroksella (mistä näitä yhdyssanoja sikiää?) olin törmännyt yhteen tolppaan, ja vaikka siinä olikin n. 60m jono, jäin siihen hännille jonottelemaan. Suomalaisethan pitävät jonottamisesta jopa niin paljon, että jonotamme myös jonotusnumeroautomaatin edessä. Eläkeläiset taitavat monessa paikassa jonottaa ihan vain jonottamisen riemusta. No, jonotuksen hohto alko hiljalleen hävitä kun viiden minuutin aikana tolpalle ajoi yksi tai kaksi taksia. Pankkiautomaattien lisäksi myös Pariisin taksit voisi ottaa siihen suojeltavien listalle. Tuumasin että tällä pelillä en ainakaan ehdi kentälle ja lähdin nykimään kohti bussipysäkkiä, jolta lentokenttäbussi lähti. Fiksusti bussipysäkin sijainti ja bussin numero oli tiedusteltu jo menomatkalla. Bussipysäkillä katoksessa odotti kuitenkin neonkeltainen A4-kokoinen huomiolappu jossa oli bussini numero ja alla lisää skördiskördiä. Yleensä kyseisillä lapuilla ei ilmoiteta mitään positiivista, kuten että bussimatkustajille jaellaan tänään ilmaista viiniä tai että lippujen hinnat tällä reitillä on puolitettu, joten kysyin joltain ohikulkijalta käännösapua. Pikainen ranska-englanti-tulkkaus ja paljastui, että ilkeä bussiyhtiö (varmasti ihan minun kiusakseni) on poikkeuksellisesti vaihtanut bussin lähtöpysäkkiä korttelin verran sivuun. Ei muuta kuin matkalaukku rullille ja pikamarssia kohti uutta pysäkkiä.
Saavuttuani luullakseni oikealle pysäkille huomasin, että en ollut hoksannut katsoa bussin lähtöaikoja. Alkuperäisellä aikataululla oli jo aikoja sitten pyyhitty le persettä, eikä minulla ollut enää tietoa että kulkisiko bussi enää tähän aikaan ylipäätään kentälle, ja jos kulkee niin milloin? En kuitenkaan uskaltanut lähteä takaisin alkuperäiselle pysäkille aikatauluja lukemaan, koska todennäköisesti olisin saanut sieltä ihailla bussini saapumista - ja lähtemistä. Päädyin bongailemaan takseja lennosta, mutta huonolla menestyksellä. Taksit suhasivat ohitseni kuskien viikset avonaisen ikkunan synnyttämässä tullenvireessä väpättäen ja suomalainen turisti oli oman onnensa nojassa. Viimein yksi pirssi pysähtyi kohdalleni. Kuski veivasi ikkunan auki ja kysyi että olinki tilannut taksin. Perisuomalainen rehellisyys puski autopilotilla suoraan selkärangasta vastauksen, etten ollut tilannu kyseistä taksia ennenkuin huomasin mitä olin tekemässä ja kuski kaasutti liikenteen sekaan minun jäädessä aukomaan suutani pysäkille kuin suomalainen ahven Pariisissa.
Onneksi vähän ajan (ja useamman savukkeen) kuluttua bussi kuitenkin tuli kuin tulikin paikalle ja pääsin nousemaan kyytiin. En tiedä olisiko tarjolla ollut jotain pikalinjaa kentälle, mutta valitsemani bussi pysähtyi jokaisella maitolaiturilla (tai onko ne ranskassa viinilaitureita?) ja kierteli jokaisen pikkukylän onnistuen tyyllikkäästi välttäään moottoritiellä ajamisen tykkänään. Charles de Gaullen lentokenttä kuitenkin ilmestyi lopulta näköpiiriin ja ankaran päässälaskutoimituksen jälkeen tulin siihen tulokseen että minuuttipeliksi menee. Tietenkin lähtöterminaalini oli bussireitin viimeinen etappi. Toiseksiviimeisellä pysäkillä huomasin bussin olevan melkein viisi minuuttia edellä aikataulusta, joka saattaisi koitua pelastuksekseni. Valitettavasti vain kuskikin huomasi olevansa aikataulusta edellä, löi bussin parkkiin pysäkillä ja lähti ulos tupakille eikä suostunut maanittelusta huolimatta lähtemään liikkeelle ennenkuin kello oli piikissä. Ilmeisesti kuskikaan ei tiennyt varsinaisesti mitä perkele tarkoittaa, mutta yleinen tarkoitus taisi tulla kuitekin selväksi.
Charles de Gaulle
Viimein kuski sai röökinsä imaistua ja bussin liikkeelle. Viimeisellä terminaalilla hyppäsin ulos bussin ollessa vielä liikkeellä ja juoksi Blue1:n tiskille tsekkaamaan sisään. Paha vain, ettei tiskillä ollut ketään. Palloilin hetken aikaa siinä tiskin ympärillä huhuillen, kunnes jostain takahuoneesta pölähti paikalle virkailija. Sain aimo annoksen ranskalaista ystävällistä asiakaspalvelua, kun hän kertoi että check-in on sulkeutunut 5 min sitten ja samalla hänen työaikansa on päättynyt. Yritin puhua kuin Runeberg, että hän olisi päästänyt minut vielä koneeseen, joka kuitenkin lähtisi vasta puolen tunnin kuluttua, mutta nihilistivirkailija ei taipunut aneluni edessä. Ennenkuin tantta ehti lähteä irroittelemaan ilmeistä sitruunaa hanuriosastoltaan, sain udeltua seuraavia lentoja jotka olivat niinkin aikaisin kuin seuraavan viikon keskiviikkona. Nyt elettiin siis perjantaita ja minun pitäisi olla sunnuntaina klo 24.00 takaisin varuskunnassa. Great. Kun selvisi että ei tosiaan ole mitään keinoa päästä vielä kentällä olevaan koneeseen, raahauduin ulos, istuin matkalaukun päälle tupakiksi laittaen ja mietin että voiko vitutukseen kuolla.
Tappion tunnustamisen jälkeen oli aika ruveta suunnittelemaan evakuointia patonkilandiasta. Pikainen puhelu varuskunnan päivystäjälle ja ilmoitus että saattaa olla ettei upseerikokelas Koskenkorva välttämättä palaudu lomilta ennalta sovittuna ajankohtana koska hän on motissa Ranskassa. Päivystäjän jäädessä miettimään miten hän asian kirjaisi ylös aloin selvitellä paluukyytioptioitani. Finnairilla oli (yllättävää kyllä) lakko päällä eivätkä koneet lentäneet, mutta Air Francella (AF) oli seuraavalle aamulle lentoja suomenniemelle. Ei muuta kuin terminaalin vaihto. Samassa terminaalissa AF:n kanssa oli myös Finskin toimipiste, ja yön aikana lakkokin oli saatu kivasti soviteltua, joten toivon kipinä heräsi; ehkä tänne ei tarvitsekaan jäädä asumaan lentokentälle tomhanksmaisesti.
Seuraava askel oli yösijan löytäminen. Hotelliin ei kannattanut lähteä muutaman tunnin takia, joten aloin silmäillä lentokentän tarjoamia yöpymisfasiliteetteja. Siinä missä Helsinki-Vantaalla pehmustettuja neljän istuimen penkkirivejä kantaa silmän siintämättömiin, kyseisest kapistukset suorastaan ylpeilivät poissaolollaan ranskalaisen kenttätoverinsa kalustuksesta. Haahuilin ympäriinsä, mutta tarjolla oli lähinnä lattioita, lattioita, ja.... kyllä, lattioita. Viiden minuutin kokeilu kivilattialla makoilusta toi lupauksen helvetillisestä niska-hartia-selkäjumista seuraavalle päivälle joten hylkäsin sen idean. Jotta yöni olisi ollut täydellinen, sytkäristä loppui tässä vaiheessa kaasu. Kentällä oli muutama muukin yöpyjä, mutta hereilläolijoilta ei tulta löytynyt.
Kokeilin nukkumista istuaaltaan, mutta koska se muistutti enemmän Kilpisjärven juhannuspilkkikisaa kuin varsinaista nukkumista päätin yrittää kirjan lukemista. Kun olin lukenut ensimmäisen sivun kolmatta lausetta noin viidennentoista kerran, alkoi lievä turhautuminen iskeä päälle ja laitoin vähäiset aivosolut työhön nukkumispaikan keksimiseksi. Lopulta päädyin ahtautumaan penkkirivistöön, jossa on neljä kovaa penkkiä vierekkäin, kiinteät käsinojat penkkien välissä. Lopputulos näytti erehdyttävästi isolta S-kirjaimelta; Pää oli tungettu ensimmäisen penkin käsinojan läpi ja olin mutkalla toisen käsinojan ohi penkkien ulkopuolelta niin että takapuoli roikkui puoliksi penkkien ulkopuolella. Jalat sain juuri ja juuri tungettua viimeisten käsinojien läpi kun otin kengät pois.
Kun olin saanut muotoiltua itseni tähän kiropraktikkoliiton ja Hästensin suosittelemaan asentoon ja ummistettua silmäni, siivooja ajaa viereisestä tallista ulos sellaisen päältäajettavan, lätkämatseista tuttua jääkonetta muistuttavan lattianpesukoneen (paitsi että jääkone taitaa olla paljon hiljaisempi) ja alkaa pestä lattiaa, ajaen ohitseni puolen minuutin välein suuntaan ja toiseen. Ottaen huomioon varusmiespalvelustatukseni, olisin todennäköisesti joutunut sotaoikeuteen jos olisin suorittanut mielessä käyneet siivoojaa ja tämän pesukonetta koskevat teot, joten hyväksyin, että kohtalo ei ole tarkoittanut minun nukkuvan tänä yönä.
Ilmeisesti olin saanut nukuttua yöllä muutaman tunnin, koska heräsin jossain vaiheessa istualtaan kellon ollessa puoli kuusi ja kentän heräillessä hiljalleen eloon. Kioskilta matkaan ylihintainen kahvi ja vielä kalliimpi sämpylä ja odottelemaan AF:n tiskin taakse putiikin aukeamista. Kellon lyödessä seitsemän virkailija istui tiskin ääreen ja hallelujaa - aamulennolle oli kuin olikin paikkoja Helsinkiin! Virkailija syötti tietoni koneelle, mutta kun lippu piti tulostaa oli tuloksena ainoastaan virheääni koneesta ja otsanrypistys. Uusi yritys ja sama tulos. Tässä vaiheessa paikalle soitettiin jo apuvoimia, mutta ranskankielisestä palaverista huolimatta lippua ei saatu ulos. Vielä yksi puhelu, ja selvisi että en saisi lippuja tälle lennolle. AF ei lentänyt itse kyseistä reittiä, vaan operaattorina oli Finnair, ja koska lähes viikon kestäneen lakon vuoksi satoja Finskin matkustajia oli jumissa tälläkin kentällä, kaikki ylimääräiset paikat oli varattu Finnairin omille matkustajille. Tosin business-luokasta olisi löytynyt kyllä lippuja, vaivaiseen 1100€ hintaan! Ootas, ei, en taida ottaa sitä.
Finnairin tiski aukesi tuntia myöhemmin kuin AF, mutta jäin silti kärkkymään siihen aukeamista odotellen. AF:llä asioidessani oli siihen tosin ehtinyt jo muodostua 20 hengen jono, mutta jonottaminenhan oli kivaa? Tiskin viimein auettua ja jonon hiljalleen edettyä pääsin tiedustelemaan mahdollisia peruutuspaikkoja, mutta mahdollisuudet tähän olivat olemattomat, kaikkien Ranskaan jumiutuneiden Finskiläisten ajaessa kuulemma prioriteettilistalla yksinäisen sotapojan ohi. Jätin kuitenkin numeroni siinä toivossa että peruutuspaikkoja ilmaantuisi ja lähdin miettimään varasuunnitelman varasuunnitelman varasuunnitelmaa. Lähtevistä lennoista bongasin AF:n piakkoin lähtevän lennon Amsterdamin kautta Tukholmaan, ja jopa meikäläisen onnettomilla maantiedontaidoilla oli selkeää, että Tukholma on paljon lähempänä Suomea kuin Pariisi. Takaisin jonottamaan AF:n tiskille ja onnistuin kuin onnistuinkin louhimaan viimeisen paikan koneesta itselleni! Koneen lähtöön oli tosin hyvin minimaalisesti aikaa, josta virkailijakin minua varoitteli. Ensimmäisessä tulostetussa lipussa oli nimi kirjoitettu väärin ja lippu piti mitätöidä ja tiedot syöttää uudestaan. Virkailijan sormet kävivät kuin 100m pikajuoksijan jalat, aika tuntui hidastuvan ja ohimolleni kihosi kylmä hikikarpalo. Viimein sain arvokkaan paperinpalasen käteeni, virkailija osoitti oikean lähtösuunnan; viimeinen lähtöportti tuossa suunnassa, mutta nyt pitää juosta, alkaa olla kiire! Jätin matkalaukun lähetettäväksi ruumaan, huikkasin kiitokset vauhdista ja ryntäsin matkaan.
Eteneminen muistutti Hollywood-elokuvien takaa-ajokohtausta, närkästyneet ihmiset katselivat kun punottava suomalainen syöksyi ihmismassan läpi. Oikea lähtöportti alko lähestyä, mutta edessä oli nyt hirveä ihmismuuri. Hidastin reippaaseen kävelyvauhtiin ja aloin porautua ihmismassasta läpi. Yhtäkkiä putkahdin muurin toiselle puolelle - vain nähdäkseni rynnäkkökiväärein varustettujen sotilaiden sulkeneen etenemisen. Punnittuani mahdollisuuksia lähitaistelussa ranskalaisia sotilaita vastaan (jotka eivät varmaan olisi olleet huonot, koettakaapas Googlata "Suuret ranskalaiset sotasaavutukset") päädyin kuitenkin tiedustelemaan tilannetta kanssaihmettelijöiltä. "Joku on jättänyt matkalaukkunsa lojumaan tänne yksikseen ja koko alue on suljettu pommiuhan vuoksi", tiesi vieressäni seisoskeleva jenkki kertoa. Tässä vaiheessa aloin jo etsiä piilokameroita ympäriltä, eihän tämä voi olla enää mahdollista?
Onneksi kyseessä oli kuitenkin väärä hälytys ja pääsimme jatkamaan etenemistä kohti jo näkyvillä olevaa turvatarkastusta, meikäläinen kärkijoukoissa. Revin vauhdissa metallisolkisen nahkavyön irti yhdellä ainaolla liikkeellä, josta jopa Scandinavian Hunksit olisivat olleet kateellisia ja lämäsin sen turvatarkastuskoriin muiden metalliesineden myötä. Piippauksitta tarkastuksesta läpi ja portille viimeisten kuulutusten kaikuessa terminaalissa. Sillä hetkellä en tiennyt maailmassa olevan mitään parempaa kuin porttivirkailijan hymy ja sanat "Welcome aboard, sir!". Koneessa sain juuri tungettua käsimatkatavarani ylälokeroon kun tunsin koneen nytkähtävän liikkeelle. Parista minuutista oli siis kiinni.
Metsästäjänleipä & tarjousviskit Damissa
Heräsin koneen laskeutuessa Amsterdamiin, edessä olisi parin tunnin odottelu ja koneen vaihto. Hyvin aikaa tutustua Damin kenttään, uusi paikka minulle. Ensimmäiseksi suunnistin etsimään evästä, sillä vaikka aamupalasämpylän hinnalla olisi odottanut että nälkä tulee uudestaan vasta seuraavana päivänä, alkoi suolenmukkaa kurnia melko intensiivisesti. Metsästäjänleipä ja olut naamariin ja taas jaksaa. Aikaa oli vierlä reilu tunti, joten kiertelin lentokentän putiikkeja ihmetellen, ja eteen sattuikin ohittamaton tarjous Ballantines-pullosta, joka tarttui matkaan uuden sytkärin kera. Nice. Riskejä ottamatta siirryin hyvissä ajoin lähtöportille, tällä kertaa ei tarvittu pommiryhmää paikalle.
Maalla, merellä ja ilmassa
Lento Tukholmaan sujui yllätyksittä ja paluukyydin metsästys jatkui. Huolimatta siitä faktasta että Arlandasta lentää useita eri yhtiöitä eri puolille Suomea, ei sille viikonlopulle ollut enää yhtä ainutta paikkaa jäljellä minnekään. Miettiessäni seuraavaa liikkua kävelin Viking Linen toimiston ohi ja siitähän se ajatus sitten lähti. Kuittasin halvimman hyttipaikan ja myös kaukaa viisaana buffet-aamiaisen seuraavalle aamulle. Lentokenttäbussilla Tukholman keskustaan ja asemalla naapuripysäkiltä lähtevällä Viikkarin omalla bussilla satamaan. Iltalaivan lähtöön oli sopivasti reilu tunti aikaa, joten pääsin paattiin melkein saman tien kun saavuin satamaan. Lähdin laskeutumaan portaita kohti omaa kanttani, ja jossain vaiheessa alkoi jo tuntua että nyt ollaan autokannen alapuolella. Viimein löysin oman hyttini, ja keskusradion sijaan taustamusiikista huolehti muhkea dieselmoottoreiden jyskytys. Hytti oli muutenkin melko askeettinen, kaksi päällekkäistä sänkyä ja pieni pöytä. Vessat ja suihkut löytyivät yhteisistä tiloista käytävän varrelta. Tähänastisten kokemusten jälkeen tämä tuntui kuitenkin hyvin pieneltä haitalta ja olin pelkästään tyytyväinen kun tunsin laivan irtoavan laiturista ja kääntävän kokan kohti Suomen Turkua.
Edes aikaisemmin päivällä nauttimani metsästäjänleipä yhdistettynä aamuiseen sämpylään ei onnistunut pitämään nälkää loitolla kellon lähestyessä ilta yhdeksää lauantaina, joten nousin luolastani ihmistenilmoille ja suuntasin buffan suuntaan. Ahdettuani ruokaa, olutta ja viiniä koko buffetlipun hinnalla, päätin ansainneeni iltamyssyksi viskit paikallisessa baarissa, ja päädyinkin mukavaan pubihenkiseen pikkupaikkaan jossa trubaduuri rämpytteli mukavia kaikkien tuntemia rokkibiisejä. Olin päässyt noin puoliväliin viskiä kun turpaduuri jäi tauolle, vapauttaen lavan karaookkelle. Tottakai ensimmäinen veto oli jonkin kapakkaruusukuoron esittämä Aikuinen nainen, kuinkas muutenkaan. Tuumasin että kun rima on näin alhaalla, edes minä en voi epäonnistua ja kävin jättämässä biisitoiveen. Ensimmäinen kerta karaa & åkea laivalla. Juuri ennen omaa vuoroani joku pitkätukkainen hevimies tuli sitten ja nosti riman kertaheitolla aurinkokannelle saakka vetäen tummalla äänellään Kotkan ruusun. "Ken lähtee kanssain tanssimaan"-kohdassa olin aivan varma että ensimmäisessä aallossa esiintynyt tätikuoro ampuu eturivistä epäsuoran mummokalsarikeskityksen rokkariparan päälle, sen verran olivat mammat pähkinöissään tästä esityksestä, mutta esiintyvän artistin onneksi tantat tyytyivät kiljumaan vertahyytävästi. Onneksi pitkätukka veti nämä yön kuningattaret perässään poistuessaan lauteilta ja pääsin jollottamaan Whiskey in the jarini rauhassa. Neljää minuuttia myöhemmin viimeistelin viskiäni savukkeella höystettynä kun seuraani lyöttäytyi joku neitonen joka ilmeisesti ei ollut saanut esityksestäni elinikäisiä arpia sieluunsa, koska sanoi pitäneensä siitä. Jutustelimme siinä tovin niitä näitä, ja sovimme tapaavamme vielä myöhemmin uudelleen.
Käväisin mutkan tax freessä, ja koska matka oli venynyt muutamalla päivällä arvioitua pidemmäksi, myös puhtaiden vaatteiden varastoni alkoi olla lopussa. Kalsareiden kääntämisen sijaan päätin ostaa setin uusia boksereita sekä lavan olutta ja lonkeroa. Takaisin hyttikannelleni, jossa paikalliset alkuasukkaat puhuivat australian murteella englantia ja peseytymään vähintäänkin arveluttaviin yhteissuihkutiloihin. Sanitettitilojen kyseenalaisuudesta huolimatta oli mukava päästä pesemään kilometerit ja lentokenttäsprintin hiet iholta pois. Puhdasta päälle ja takaisin yläkertaan. Löysinkin aikaisemmin minua jututtaneen tulleen neidon ja ilta jatkui. Jossain vaiheessa hän kuitenkin näytti sormusten peittämää vasenta nimetöntään ja tuumasimme että taitaa olla parempi että hän menee nyt omaan hyttiinsä nukkumaan ja minä omaani. Tämä toisaalta sopi hyvin, sillä edellinen valvottu yö alkoi vaatia verojaa.
Heräsin seuraavana aamuna "Laiva saapuu satamaan"-kuulutukseen. Mitä helvettiä, minähän laitoin kännykän herättämään hyvissä ajoin että ehdin jo etukäteen maksamalleni aamiaiselle! Joko olin nukkunut herätyksen ohi tai sammuttanut sen ja sammunut itse uudelleen, mutta aamiainen jäisi nyt enää vain haaveeksi. Aloin keräämään kamppeitani kasaan, kunnes huomasin logistisen ongelman; matkalaukku, olkalaukku ja kaksi lavaa alkoholituotteita ja vain kaksi tarttumasormilla varustettau kättä loivat epämiellyttävän tilanteen. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi räjäyttää toinen lava auki ja sulloa oluet laukkuihin yksitellen. Kun kannoin laukkuja ylös portaita pitkin, toivoin että matkavarustukseeni olisi kuulunut muuli tai edes yksi sherba, eilisillan baarissa istuminen ja lyhyet aikaisemmat yöt nostivat kevyen tuskanhien pintaan loputtomalta tuntuvan porrasrivistön edessä ja laukut painoivat kuin Johanna T. Anteeksi, oliko tuo liian suora viittaus? Sanotaan sitten että J. Tukiainen.
Yllätyksekseni pääsin laivasta ulos ja mietin viimeistä etappia. Asemalta lähtivät junan jäljet, mutta itse junaa ei näkynyt missään. Lisäksi minun tuurillani olisin saanut vaihtaa paikkaa viiden minuutin välein laukkuineni kun olisin joutunut ostamaan junasta lipun ilman paikkalippua. Lähistöllä oli myös bussipysäkki jossa oli pari bussi parkissa, ja aikani tiirailtua ainakin toisessa luki Vaasa. Raahauduin kuskin luo ja kysyin että ajaako hän Seinäjoen kautta. Kuulemma molemmat bussit pysähtyvät Seinäjoella, vaikka ajavatkin vähän eri reittiä. Jäin lähimpään bussiin ja istahdin bussin keskivaiheille. Porukkaa valui sisään koko ajan bussin täyttyessä, ja viimeisten joukossa sisään asteli rouva kahden pikkupojan kanssa. Ongelmana oli että heitä oli kolme, mutta bussissa oli enää kaksi istumapaikkaa jäljellä. Huikkasin matkanjärjestäjälle (tai mikä assari kyseessä olikaan, kuitenkin tätä ExpressBussin (siististi kuul) pitkien linjojen henkilöstöä) että voin luovuttaa oman paikkani ja siirtyä seuraavaan bussiin. Minulle reitillä ei ollut väliä, kunhan pääsisin Seinäjoelle. Jätin helpottuneen perheen istumaan paikalleni ja vaihdoin bussia. Toisessa bussissa ei sitten minun lisäkseni ollut kuin ehkä 10 henkeä, ja pääsin linnoittautumaan sikaosastolle kylkiasentoon. Lähdimme liikkeelle ja matka-assari tuli kysymään mikäli haluaisin kahvia, kuuluu lipun hintaan. Koska aamupala ja -kahvi olivat jääneet väliin otin tarjouksen vastaan mielelläni. Kahvien jälkeen torkuin seuraavalle pysähdyspaikalle, josta kävin matkahuollon kahviltasta ostamassa kolmioleivän myöhäiseksi aamupalaksi.
Viimeinen etappi
Kello oli noin puoli kolme sunnuntaina kun viimein pääsin Seinäjoelle jossa siskoni oli minua autolla vastassa. Pikataival kotiin, suihkuun, evästä naamariin, kurkkusalaatit päälle ja takaisin Seinäjoen juna-asemalle ja klo 16.17 junan kyytiin kohti Tikkakoskea, jossa vaihto Pieksämäen kautta kulkevaan Kuopion junaan ja ajoissa lomilta takaisin varuskuntaan. Tapahtuma, joka tuntui joka lailla mahdottomalta vielä perjantai-iltana istuessani tupakilla matkalaukun päällä Pariisin lentokentällä.
Seuraavalla viikolla meillä oli ampumaleiri Sotinpuron ampuma-alueella, ja komppaniamme päällikkö kävi minua jututtamassa reissusta. Oli kuulemma ihan mukava että olin kuitenkin päättänyt palata palvelukseen vaikka tekosyitä oli löytynyt kaikenlaista pommiuhasta lähtien.
Jälkilöylyt
Kun pöly oli laskeutunut aloin selvitellä mahdollisuuksia menetetyn lentolipun hinnan takaisinsaamiseksi matkavakuutuksen kautta. Vakuutusyhtiön puhelinpalvelun täti oli mukavan kuuloinen, ja sanoi ettei asiassa ole ongelmaa, minun pitäisi vain saada todistus rautatieyhtiöltä että juna tosiaan on ollut myöhässä ja olen tästä syystä myöhästynyt lennoltani. Aloin käydä läpi yhtiön webbisivuja, mutta ainoa numero, jonka löysin englannin kieleisiltä sivuilta oli varausnumero, jossa pystyi varaamaan paikan myös autolle junasta. Epätoivoissani soitin myös tähän numeroon, mutta sieltä vastasi ainoastaan ranskankielinen puhelinautomaatti. Viimein soittelin uudelleen vakuutusyhtiöön ja kyselin josko he voisivat käyttää omia yhteyksiään asian selvittämiseen. Sain odotuspyynnön ja muutaman minuutin session reipasta jonotusmusiikkia, jonka jälkeen asiamies totesi että kun minulla nyt on tällainen Insinööriopiskelijaliiton kautta hankittu vakuutus, joka on niinsanottu karsittu vakuutus, niin tämä vahinko nyt ei sitten oikeastaan kuulu sen vakuutuksen korvauspiiriin. Onneksi oli liiton kylkiäisinä tullut vakuutus, jos tuollaisesta olisi joutunut maksamaan omalla rahalla suoraan, olisi tällaista rauhallisempaakin miestä saattanut ruveta korpeamaan.
Mitä tästä reissusta sitten jäi käteen? Ensinnäkin hyvä tarina kerrottavaksi kiikkustuolissa lastenlapsille, tai oikeastaan kun se nyt on kirjotettu tänne ylös niin riittää että antaa tenaville vain jonkin Android-tabletin käteen ja käskee lukea netistä, paappa ei nyt jaksa tarinoida. Toiseksi paikanpäällä selvisi että ranskalaiset eivät tunne Jägermeisteria. Uskomatonta. Kolmanneksi voin sanoa ettei näköjään kannata aloittaa lomamatkaa perjantai, 13. päivä....
